Yksi kilo ydinvoimalassa polttoaineena käytettävää 3%:n uraani U235:tä vastaa 100 tonnia ( 100.000 kg ) hiiltä. Uraanimalmi louhitaan kalliosta jatkojalostusta varten. Maaperästä uraania löytyy yhtä paljon kuin tinaakin. Uraanimalmista poistetaan kaikki epäpuhtaudet, jolloin siitä saadaan jauhemainen, keltainen kakku, joka on helpompi viedä jatkojalostettavaksi ydinvoimaloissa käyttöä varten.
Uraanirikasteen väkevöintiä varten se muutetaan uraaniheksafluoridiksi, joka on rakeista, suolaa muistuttavaa ainetta. Valmiina ydinpolttoaineena uraani U235 on voimakkuudeltaan noin 3%:n vahvuisia Sisupastillin kokoisia nappeja ja ne on pakattu erikoisiin polttoainesauvoihin, joissa ne pysyvät koko prosessin ajan.
Hitaissa ydinvoimaloissa käytettävä polttoaine ei sisällä uraani U238:aa, jota lisätään max 50%:a, jotta EPR tyyppisistä ( Olkiluoto 3 ) reaktoreista saataisiin ulos enemmän tehoa. Kuitenkaan TVO ei ole missään maininnut tilanneensa kyseistä vahvistettua polttoainetta.
Nykyisin ydinvoimaloissa käytettävä uraani on talteenotettu purettavista ydinpommeista, joissa uraanipitoisuus on ollut noin 95%:sta. Yhdestä 50 kilon uraanipommista saadaan yhteen ydinvoimalaan 3%:sta polttoaineta pitkäksi aikaa. Samoin useissa maissa on käytetyn polttoaineen jälleenkäsittelylaitoksia, jolloin 95%:a käytetystä poltoainesta saadaan uudelleen käyttöön. Suomen laki kieltää polttoaineen uudelleenkäsittelyn. Tämä on vain yksi alalla olevista hölmöistä päätöksistä.
Luonnonuraani on pääasiassa U238:aa, jota siitä löytyy 99,27%:a. Käytetympää U235:tä on vain 0,72%:a, joten sen käyttö tulee maailmassa vähenemään, vaikka sen puoliintumisaika onkin ”vain” 704 miljoonaa vuotta. Samaa aikaa voi verrata uraani U238 puoliintumisaikaan, joka on 4,5 miljardia vuotta. Nämä puoliintumisajat ovat ennen uraanin käyttöä ydinvoimalassa.
Olkiluodon EPR-kolmosreaktori tulee olemaa laatuaan ensimmäinen maailmassa. Rakenteilla on yksi Ranskassa ja toinen Kiinassa. Valmistuttuaan se tulee olemaan suuren kinnostuksen kohteena kaikkialla maailmassa.
Suomeen perustettavien uusien ydinvoimaloiden tulevaisuudessa tuottamien ydinjätteiden määrä on kuin pisara meressä, kun niitä verrataan esimerkiksi lähialueillamme oleviin, hoitamattomattomiin, ydinjätemääriin.
Ydinjätteitä kertyy pääasiassa ydinenergiatuotannosta ja ydinasetuotannosta. Maailmanlaajuisesti kertymät ovat jakaantuneet tuotantolajeittain seuraavasti. Ydinjätteiden määrät ovat arviolukuja:
”Ydinvoimalaitosten käytettyä polttoainetta on noin 250.000 uraanitonnia vastaava määrä ja sen aktiivisuus ylittää 1.000.000 petabecquerelia ( PBq. 1 PBq= 10/15 Bq). Kolmannes tästä määrästä on jälleenkäsitelty.”
”Ydinasetuotannossa kertyneiden korkea-aktiiveisten jälleenkäsittelyjätteiden määrä lähentelee miljoonaa kuutiometriä ja sen kokonaisaktiivisuus on noin 1.000 PBq.”
”Muita pitkäikäisiä, keski- ja matala-aktiivisia jätteitä on myös noin miljoona kuutiometriä ja niiden kokonaisaktiivisuus on 1.000 PBq.”
”Lyhytikäisiä keski- ja matala-aktiivisia jätteitä, joissa vallitsevien radioaktiivisten aineiden puoliintumisaika on noin 30 vuotta, on useita miljoonia kuutiometrejä.”
”Uraanikaivostoiminnan jätteitä, joissa aktiivisuuspitoisuus on tyypillisesti 100 pecquerelia grammassa (Bq/g), on kertynyt noin miljardi tonnia.”
”Edellä tarkastellut ydinjätemäärät ovat joko varastoituina tai loppusijoitettuna. Sen lisäksi ydinjätteitä on päässyt myös ympäristöön huomattavia määriä”.
”Ydinasekokeissa on päässyt ilmakehään yli 1.500 PBq aineita, joiden puoliintumisaika on vähintään 30 vuotta. Tshernobylin onnettomuudessa pääsi ilmaan noin 100 BPq vastaavanlaisia radioaktiivisia aineita.”
Lisäksi meriin on upotettu radioaktiivisia aineita noin 90 BPq ja jälleenkäsittelylaitoksista karannut suunnilleen 40 Bpq.
Maaperää, järviä ja jokia on eniten saastuttanut Tshernobylin onnettomuus, ydinaseiden tuotanto- ja koealueet sekä jotkut huonosti hoidetut uraanikaivokset.
”Lähialueidemme suurimmat ydinjätekeskittymät sijaitsevat entisen Neuvostoliiton alueella.”
”Kuolan niemimaan alueella on huonokuntoisia ydinkäyttöisten sukellusveneiden ja jäänsärkijöiden käytetyn polttoaineen varastoja, erityisesti Andrejevan lahden ja Gremikhan huoltotukikohdissa. Näissä varastoissa on noin 100 tonnia voimakkaasti säteilevää polttoainetta. Myös muunlaisia jätteitä kuten radioaktiivista metalliromua, on suuria määriä.”
”Sosnovyi Borissa sijaitsevan Leningradin ydinvoimalaitosten varastoissa on käytettyä polttoainetta noin 5.000 uraanitonnin verran. Sitä ei ole tarkoitus jälkikäsitellä, joten se jäänee alueelle pitkiksi ajoiksi.”
”Sosnovyi Borissa on myös alueellinen radioaktiivisten jätteiden huoltokeskus, Radon-kombinaatti. Sen huonokuntoisissa varastoissa on radioaktiivisia jätteitä 60.000 kuutiometriä, ja sen kokonaisaktiivisuus on noin 10 BPq.”
”Viron Sillamäessä Suomenlahden rannalla on Neuvostoajan perintönä suuri radioaktiivisten aineiden läjitysalue. Noin 50 hehtaarin alue sisältää kaikkiaan noin 12 miljoonaa tonnia radioaktiivista jätettä, josta noin puolet (6,3 milj. tonnia) on uraanin rikastusjätettä. Alue on kunnostettu pysyvästi hyväksyttävään kuntoon kansainvälisenä projektina, joka päättyi vuonna 2008. Aluetta monitoroidaan projektin päättymisen jälkeen ainakin 10 vuoden ajan.”
”Vaikka edellä mainitut ydinjätekeskittymät eivät ole suoranaisesti vaaraksi Suomelle, on STUK mukana hankkeissa, joiden tavoitteina on ydinjätehuollon tilan parantaminen lähialueillamme.”
Suomen ydinjätehuoltoa ohjaavat vuonna 1988 voimaan astuneet ydinenergialaki ja ydinenergia-asetus, joissa määritellään mm ydinenergian tuottajan velvollisuudet, lupakäsittelyt ja valvontaoikeudet.”
”Vuonna 1994 ydinenergialakia muutettiin niin, että kaikki Suomessa syntyvä ydinjäte on loppusijoitettava Suomeen. Ydinenergialaki kieltää myös ydinjätteen tuonnin Suomeen.”
Matala- ja keskiaktiivisten voimalaitosjätteiden loppusijoituspaikat ovat valmiina ja jo käytössä sekä Olkiluodossa että Loviisassa. Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitus on tarkoitus aloittaa vuonna 2020.
Suomeen perustettavien uusien ydinvoimaloiden tulevaisuudessa tuottamat jätemäärät ovat kuin pisara meressä, kun niitä vertaa esimerkiksi lähialueillamme oleviin, hoitamattomiin, jätemääriin.
Vielä vuosi sitten LED katu- ja tievaloja jouduttiin asentamaan 25-35 metrin välisin etäisyyksin, kun perinteisiä suurpainenatriumlamppuja sijoitettiin noin 50 metrin välein. Jokaisen valotolpan pystytys ja siihen liitettävän valaisemisen asennus maksoi runsaasti rahaa, eikä muutamat suoritetut koeasennukset poikineet lisää tilauksia. LED valaisin pienestä sähkönkulutuksesta huolimatta ei ollut valmis kulkuväylien valaisemiseen.
Kansainväliset markkinat ovat valtavat. Pelkästään Suomessa on noin 800.000 suurpainenatriumvalaisinta, joiden sähkönkulutus on 150 wattia. Nyt kehitetty uusi LED-valaisin kuluttaa alle kolmasosan, 46 wattia, eikä niitä tarvitse vaihtaa 5-10 vuoden välein, vaan sama valaisin antaa vähintään 70%:a alkuperäisestä valotehostaan 30-40 vuoden ajan, sanotaan turkulaisessa Lumi Group Oy:stä.
Suurin pulma tuotteessa on sen hinta, sillä yksi valaisintolppa valaisimineen maksaa noin 50%:a enemmän kuin nykyisin käytettävät. Kuitenkin 70%:a pienempi sähkönkulutus ja viisi kertaa pitempi valaisimen vaihtoväli maksaa kalliimman LED-valaisimen hinnan takaisin jo 3,5-7 vuoden sisällä. Samalla luvataan valaisinten hinnan putoavan selvästi tulevina vuosina suurten valmistussarjojen ansiosta.
Mitä korkeammaksi sähkön hinta nousee, sitä kannattavammaksi uusi tuote osoittautuu. Nyt kunnat eivät ole lähteneet suinpäin asentamaan uutta innovaatiota, vaan ovat varovaisesti tilanneet koekappaleita alueelleen. Kuitenkin palautus kentältä on ollut hyvää, joten uusia tilauksia odotellaan piakkoin.
Maailmalla on noin satakuusikymmentä miljoonaa katu- ja tievalaisinta, joista kukin kuluttaa sähköä tuon aiemmin mainitsemani 150 wattia. Jos ja kun tuo kulutus saadaan laskettua alle kolmasosaan, luulisi asian kiinnostavan monia. Lisäksi LED:en valmistus on halpaa, vaikka niitä tarvitaankin runsaasti yhteen valaisimeen. Tämä on ihan eri juttu kuin paljon kohuttu hehkulamppujen kieltäminen.
Siellä missä Ruotsi poistaa lähetystöjään, samassa maassa Suomi perustaa niitä lisää. Näin kertoi viime maanantain MOT-ohjelma. Kaksi kertaa suurempi ja vauraampi Ruotsi katsoo olevan aihetta vähentää tarpeettomia edustustojaan siellä, missä EU on muutenkin edustettuna. Tietenkin tämä koskee vain pienempiä maita.
Kyseisessä ohjelmassa esimerkkimaana oli Tunisia, josta Ruotsi on juuri poistanut lähetystönsä tarpeettomana. Tunisissa oleva EU:n lähetystö hoitaa Ruotsin kuten myös muidenkin jäsenmaiden, mukaanluettuna Suomen, asioita. Ruotsilla on Tunisiassa useita yrityksiä, joille riittää EU:n edustajan paikallaolo, kun taas kahden pienen suomalaisen yrityksen etuja valvomassa pitää olla oma suurlähetystö. Komea rakennus kaupungin parhaalla paikalla, kuten yleensä kaikissa maissa.
EU:lla on oma suurlähetystö jokaisessa EU:n ulkopuoleisessa maassa, samoin edustajat jokaisessa jäsenmaassa. Niiden tehtävänä on valvoa jäsenmaittensa ja niiden kansalaisten etuja. Siksi EU:ssa ihmetelläänkin, miksi pieni Suomi haluaa tuhlata varojaan uskollisesti ylläpitämällä 77 suurlähetystöä päällekkäin EU:n kanssa, sekä 6 erikoislähettilästä kansainvälisissä järjestöissä kuten YK:ssa ja Unescossa. Lisäksi on muistettava, että Suomella on oma, erillinen suurlähetystö sekä EU:ssa että Brysselissä, samoin kuin jokaisessa EU:n jäsenmaassa.
Ohjelmassa kävi kysyttäessä selville, että lähetystön henkilökunnalla oli suuria vaikeuksia luetella viimeisen kuukausien aikana hoidettuja tehtäviä. Sensijaan luettelo kutsuista, joihin oli osallistuttu, niiden lista oli runsas. Tämä tukeekin hyvin käsitystä, että suurlähetystöt ovat pääasiassa seurustelukeskuksia, joista käsin hoidettavat tehtävät ovat vähemmän tärkeitä.
Eivät nämä suurlähetystöt ole mitenkään olematon kuluerä valtiomme budjetissa. Ulkoministeri Stubb’in mukaan niiden kulut ovat 133 miljoonaa euroa vuodessa. Ja suurin osa niistä turhan panttina. Tästäkin summasta voitaisiin vähentää yli puolet ilman, että Suomen kansalaisten edut siitä mitenkään huononisivat.
Pääministeri juoksee Intiaan saakka vihkimään sinne perustettua ja suomalaisella pääomalla rakennettua tehdasta. En väitä, etteikö se olisi hyvä köyhälle maalle, mutta se on kuitenkin Suomesta pois, jossa ei kannata valmistaa miestyövoimaa vaativia tuotteita.
Miten kummassa ruotsalaiset ja saksalaiset, samoin kuin muutkin Keski-Euroopan maat, kykenevät omissa maissaan tuottamaan vielä enemmän käsiä tuotannossa tarvittavia tuotteita, vaikka palkkatason ja erorahojen väitetään siellä olevan vielä paljon suuremmat kuin meillä?
En voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että heillä on paljon ulkomailta muttaneita työläisiä, joiden työn tuottavuus on ihan eri tasoa mihin me täällä Suomessa olemme tottuneet. Tämä sitten selittääkin sen, miksi jatkuvasti puhutaan tulevasta työvoimapulasta. Tosiasiassa suomalainen työväki huonosti tuottavana lomautetaan, ja tilalle otetaan ripeitä ja työteliäitä ulkolaisia.
Vaikka ulkolaiset työntekijät ovat ripeitä työssään, heidän työnsä jälki on parempaa kuin suomalaisten. Tämä tietenkin ottaa oman harjoitteluaikansa, mutta esim. siivoustyössä vietnamilainen ja kiinalainen siivooja hakkaa kaikki muut mennen tullen. Samaa ei voi sanoa kaikista muista maista tulleista siirtolaisista, jos heitä nyt yleensä harjan varteen saa tarttumaan.
Menköön tuhkakin pesästä, tuumi AKT:n johtaja Räty ja avaa uusia lakkoja alalla, joka tuntuu jokaisen suomalaisen toimeentulossa. Auto- ja satamatyöntekijöiden johtajan omatuntoa ei paina lainkaan se, että samalla hänen porukkansa lakkoillessa, tuhansilta muilta lopetetaan työt ja palkanmaksu viikon kuluttua töiden lopettamisesta.
Räty toimii kuin entinen fakiiri, joka pisti tusinan nuppineuloja kaverinsa takapuoleen tuntematta mitään tuskia. Tässä tilanteessa Rädyn tarkassa valvonnassa olevat asianomaisten alojen johtokuntien edustajat ja jäsenet eivät tunnu olevan kuin osaksi selvillä siitä, missä kulloinkin mennään. Luoja varjelkoon sitä, joka uskaltaa olla tämän uuden Wällärin kanssa erimieltä. Näin kertoi minulle eräs paikallinen bussikuski Peijaksen kääntöpaikalla pari päivää sitten.
Lakkolaisten edustaja kertoi televisiossa, että eihän tämän lakon seuraukset voi olla kovin dramaattiset. Selvisihän Metsäteollisuus siitäkin hyvin pienin vaurioin. Mitkä nämä hyvin pienet vauriot sitten olivat? Kymmenkunta sellu-ja paperitehdasta on sen jälkeen suljettu ja suurin osa niistä on muutta muuttolintujen tavoin etelän maille. Tosin nämä muuttolinnut eivät koskaan palaa. Sitten itketään suuria työttömyyslukuja vaikka suuri osasyyllinen löytyy peiliin katsomalla.
Miten tulee käymään tämän lakon seurauksena maamme paperiteollisuudelle, ellei lakko lopu hyvin pian? Ei se ainakaan hyvää tee! Joku tai joitakin tehtaita suljetaan lopullisesti, eikä sillä ole väliä, muuttavatko ne pois Suomesta. Riittää kun ne on suljettu ja pysyvät suljettuina. Sitten ihmetellään, miten tässä nyt näin pääsi käymään, vaikka esimerkkejä viime vuosilta riittää.
Kevät on tulossa ihan parin viikon kuluttua ja laivareitit avautuvat pikavauhtia. Silloin ei ainakaan voi vedota viennin esteeksi jäiden tukkimia laivareittejä, jotka nytkin ovat olleet kulkukelpoisia isommille ja paremmin jääolosuhteisiin rakennetuille laivoille.
Jotkut tahtovat aina enemmän kuin toiset. Köyden päätä ei tunnu löytyvän vetävän käteen. Edellisen Wällärin peruina meiltä kupattiin merenkulku, tämän nykyisen ”Wällärin”aikana näyttää yhdessä Paperiteollisuuden kanssa iskettävän pahasti suonta sellu- ja paperiteollisuudelle. Milloinkahan saamme hallituksen, joka uskaltaa tehdä asialle jotain ratkaisevaa?
Vanhasen toisen hallituksen elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen on nyt sitten viimeinkin ilmoittautunut mukaan Keskustan puheenjohtatehtävään. Pääministerin tehtävät siinä samalla kelpaavat jos vain joku ehdottaa. Tiedotustilaisuudessa usein toistettu sana oli, että samalla Pekkarinen tuo hallitustyöskentelyyn lisää särmää. Olisi vaan käyttänyt särmän tilalla jo tutuksi tullutta ilmaisua, eli pekkarointia.
Nyt Pekkarinen on siis keksinyt uuden ilmaisun pekkaroinnille, mutta pelkään pahinta, että vaikka sanat ja ilmaisut vaihtuvat, mies niiden takana pysyy samana. Jos tämä särmikäs mies nimitetään pääministeriksi, on varmaa, että koko hallituksen työ muuttuu särmikkääksi, eikä maan kannalta sileitä päätöksiä saada aikaan. Se hallitus tulisi hyvin pian repeämään särmistään ohuiksi säleiksi.
Keskustan kannatus on Vanhasen kautena kulkenut alaspäin, ollen viimeisen tilaston mukaan jo selvästi alle 20%:in. Miten sitten kannatuslukujen kävisi, jos Pekkarinen tarttuisi särmikkäisiin puikkoihin? Kasvua minun kristallikruunussani ainakaan ei ole näkyvissä. Se, mitä näkyy, on kovat taistelut puolueen ykkösmiehen tuolista puoluesihteerin välillä. Siinä hommassa särmikkyys ei auta, vaan esiin on kaivettava oikea pekkarointi, jolle povaan suotuisampaa kautta.
Etelä-Amerikkaan muuttavan sellutehtaan perustamiskustannukset on maksettu muutamassa vuodessa nopeasti kasvavan puun ja halvan työvoiman perusteella. Kyseisellä alueella olevat istutusmetsät, 900.000 hehtaaria, tuottavat puuta yhtä paljon kuin koko Etelä- ja Itä-Suomen metsät yhteensä vastaavana ajankohtana. Tosin Etelä-Amerikassa tuotettu puu on kuidultaan lyhyttä, joten sen käyttö nopeissa sanomalehtiä painavissa koneissa on pulmallista. Suomalaisen kuusen kuituhan on pitkää ja se omaa suuren kestävyyden kuidun poikittaissuuntaan repiessä.
Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että kun tuhannella dollarilla Suomessa tuotetaan sellua yksi paali, Brasiliassa samalla summalla saadaan aikaan kaksi paalia. Vain hullu jättää tälläisen mahdollisuuden käyttämättä. Siksi suomalaiset sellu- ja paperitehtaat panostavatkin nyt Etelä-Amerikkaan. Suomesta samaan aikaan suljetaan sellutehtaita kiivaaseen tahtiin ja koneistoja siirretään uusiin kohteisiin, joissa henkilökuntaa jo koulutetaan tulevia tarpeita varten.
Miten tähän tulee Paperiliitto vastaamaan? Kuulemani mukaan uusia lakkoja ollaan väsäämässä, mutta miten lakkoilla, kun tehdas on sulkenut ovensa? Joitakin suomalaisia paperin ammattimiehiä tullaan siirtämään uusiin tehtaisiin, mutta ei heitä nyt sinne niin paljoa viedä, että lakot Brasiliassa hetimiten alkaisivat. Työpaikat siellä ovat paljon tärkeämpiä kuin Suomessa, jossa lakkolainen tienaa saman muutaman kuukauden ajan kuin töissä ollessaan.
Paperiliitto on aina painottanut, että sellun ja paperin valmistus on niin vaikeaa, että heidän liittonsa jäsenille on maksetava sen mukainen palkka. Nyt vaan on tullut todistettua, että muutaman kuukauden koulutuksella Uruguayssa tavallinen kadunkulkija on valmis keittämään sellua siinä missä suomalainenkin. Vai liekö niin, että inkojen jälkeläiset ovat paljon parempia ja nopeampia oppimaan uusia asioita kuin suomalainen paperin ammattilainen jo monessa polvessa on osoittautunut.
Vancouverin Talviolympialaiset on nyt sitten kisailtu ja suomalaiset urheilijat saivat sieltä 4 jätemitallia ja yhden hopeisen, jonka saajalle nyt paremman puutteessa voisi jonkunlaisen arvon myöntää, jos se olisi saatu jossain perinnelajissa, kuten luistelussa, mäkihypyssä, yhdistetyssä, hiihdossa tai jossain joukkuelajissa. Mutta ei, senkin ainoan hopeisen saanti osoittautui lökäpöksyurheilijoiden edustajan ansioksi, vaikka lajin harrastajien pitää matkustaa ulkomaille saakka tasokasta harjoittelupaikkaa etsiessään.
Nyt kun meillä olisi ollut jokaisen hiihtoa harrastavan mahdollista harjoitella lajiaan suoraan kotirapulta lähtien, jää hiihdosta suomalaisen saama mitalisaalis kahteen pronssiseen, nekin naisten lajeissa, jota en mitenkään aliarvioi, mutta osoitan suomalaisten miesten heikkoudeksi.
Televisiossa selostajan mainitsema roomalainen viidenkympin hiihtäjäkin, jonka pitää matkustaa tuhannen kilometrin päähän päästäkseen kunnon lumille treenaamaan, pesee suomalaiset hiihtäjät, joita isoissa kisoissa vaivaa tukkoinen olo, mennen tullen.
Ennen meillä oli hyviä, oikein maailmankuuluja hiihtäjiä, mutta lapsena heitä ei kuskattukaan kouluun koulukyydillä kotiportilta saakka. Silloin kävelyn/juoksemisen ja hiihdon alkeet opittiin jo kouluiässä, jota harrastusta parhaiten nuoruuden aikaisissa kilpailussa menestyneet jatkoivat aikuisikään saakka. Silloin voittajan latu johti nousujohtoisesti talviolympialaisiin, parhaitten jopa korkeimmalle pallille. Paikalle, jossa näissä kisoissa ei näkynyt ainuttakaan suomalaista.
Ei auttanut, vaikka itse Tasavallan Presidenttikin oli paikalla. Vai johtuiko kaikki sittenkin juuri siitä? Kaikkien muiden lajien suomalaiset osanottajat jännittivät korkea-arvoista katsojaa niin paljon, että epäonnistuivat suorituksissaan lähes täydellisesti. Vain lökäpöksy säilyi rentona koko suorituksen ajan.
Perustamisajankohtanaan, 1900-luvun alussa, Maalaisliiton perustamiselle oli poliittinen tilaus. Mikään silloin esillä olevista puolueista ei suoranaisesti ajanut maaseudun väestön etuja. Tarvittiin maaseudun väestön tarpeita ymmärtävät johtajat, jotka myös seuraavana päivänä muistavat, kenet ovat tavanneet ja mistä asioista puhuttiin.
Itsenäisyyden alkuaikoina Maalaisliitto ja erikoisesti sen johtajat, Santeri Alkio ja Kyösti Kallio, työskentelivät tehokkaasti puolueen jäsenten etujen mukaisesti. Vuodelta 1922 voimaan saatettu Lex Kallio, joka takasi lisämaan saannin pientilallisille, oli selvä osoitus puolueen päämääristä. Työskenneltiin vähäosaisten jäsenten etujen mukaisesti, vaikka suurtilalliset jäset eivät siitä pitäneetkään. Maalaisliitosta muodostui selvä maaseudun puolue, joskin ensimmäinen sen jäsenten joukosta valittu presidentti Relander ei ollut kai koskaan lapioon tarttunut, vaikka agronomin poikana ja itsekin agronomin koulutuksen saanut olikin. Valinta oli lähinnä kompromissi, kun muista ehdokkaista ei päästy yksimielisyyteen. Myöhemmin suoritettu fil.tri väitöskirja ei tainnut tuoda häntä lähemmäksi talonpoikaa.
Ainoa perusmaalaisliittolainen presidentti oli Kyösti Kallio, joka kouluttamattomana ja kielitaidottomana joutui Talvisodan alla ja sen aikana liian suuren tehtävän eteen. Hänen sydämensä ei kestänyt ylisuurta rasitusta ja hän kuolikin pian sodan jälkeen sydänvaivoihin. Maalaisliiton perustajana ja lisäksi hyvämuistisena miehenä hän oli monien kansankerrosten suosima konstailematon suomalainen mies.
Kallion kuolinaikoihin Maalaisliiton johtoon olikin sitten nousemassa hänen vastakohtansa. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Urho Kekkonen tunnettiin ahkerasta takinkäännöstä, jonka takin nurjaa puolta oli vaikea määritellä. Sotien jälkeen Suomessa elettiin Kekkosen aikoja monen presidenttikauden ajan ja itse Maalaisliittokin muutti nimensä Keskustapuolueeksi, sittemmin Suomen Keskustaksi. Vanha kunnon Maalaisliitto muutti samalla pois maaseudun rauhasta kaupunkien hälinään. Puolueen johtopaikkoja alkoivat miehittää huonomuistiset naiset ja miehet. Oli ja on nyt siellä vieläkin henkilöitä, joiden muistissa ei ole mitään vikaa, mutta kovin harvoin heiltä mitään kysytään.
Nykyinen puolueen puheenjohtaja, jonka maaseudun tuntemus on hyvin kyseenalainen, on ilmoittanut luopuvansa tehtävästään ensi kesänä. Paraneeko tilanne siitä lainkaan, jos ja kun kaksimetrinen vaihtuu puolitoistametriseksi? En usko, mutta muistikokeeseen kuitenkin olisi aihetta. Miten yhteen Suomen kolmen suurimman puolueen johtoryhmään on saatukin mahtumaan niin monta samankaltaisesta muistihäiriöstä kärsivää henkilöä?
